Why don't you give me some love?

Olo on ihan hirveä. Elämäni raskaimpia päiviä. En saa happea, sydän on sirpaleina ja makaan lattialla monta tuntia itkien ja syyttäen itseäni kaikesta. Juuri kun aloin vähän innostumaan asioista, sain järjestettyä tapaamisia ja sovittua jatkosta. Olo alkoi olla vähän parempi ja tuntui että elämälläni on ehkä sittenkin tarkoitus. Nytkään en näe yhtään mitä kirjoitan, hukun näihin kyyneliin ja kuolen tähän oloon. Ihminen jota olen rakastanut neljä vuotta, jätti minut. Tiedän että tästä pääsee yli, mutta en jaksa. En kestä tätä oloa ja sitä että vain aika auttaa, en todellakaan pysty tähän. En jaksa odottaa kun ei ole mitään joka pitäisi kasassa eikä enää syliä jossa itkeä pahaa oloa. Olisi edes ystävä joka silittäisi tukkaa ja kertoisi että kaikki järjestyy vielä. Tekisi mieli vain kadota. Ainakin tajuaisi etten pystynyt elämään ilman häntä.

Paleltaa ja jalkaa painaa..

..räntä jäiseen maahan hakkaa, nauru sammuu kylmiin eteisiin.

Viime kirjoituksesta on hetki aikaa. Olen miettinyt paljon sitä kaikkea mistä tekisi mieli kirjoittaa, mutta en jaksa. En jaksa miettiä miten epäonnistunut olen. Kaikki kaatuu päälle. Olen vain kotona, perun kaikki tapaamiset ja nukun. Mitä minä teen? Mitä teen itseni kanssa? Jos olisin vuosi sitten tiennyt, että olen taas tässä samassa tilanteessa niin luultavasti minua ei enää olisi.

Vihaan itseäni. Miten voi olla niin vaikeaa käydä koulussa? Hommata töitä? Tehdä edes jotain? Mutta kun ei, minä vain makaan kotona. Saatan käydä kaupassa tai lukea kirjaa, mutta en minä oikeasti mitään hyödyllistä tee. Uusi harrastukseni on ikkunasta ulos tuijottaminen. Siihen saattaa kulua hetki jos toinenkin. En kehtaa vastata enää edes puhelimeen, ei kenelläkään voi olla minulle muuta asiaa kuin valittamista.

Tulkaa joku ja pitäkää minusta huolta. Hoitakaa hoitamattomat asiat puolestani ja sanokaa, että kyllä minä vielä tulen pärjäämään. Kyllä minä vielä tulen pärjäämään. Mutta milloin? En tiedä jaksanko odottaa..